etusivu
     
 

Historia

Jatkosodan päätyttyä syksyllä 1944 toisen kerran evakkoon joutuneet karjalaiset olivat jo ehtineet kotiutua uusille asuinsijoilleen, Ahjärveläiset lähes kaikki Kangasalle. Talvella 1947 päätettiin jatkaa Ahjärven Vapaaehtoisen Palokunnan (perustettu 1902) toimintaa yhdistysmuotoisena. Yhdistyksen toiminta oli vähäistä ja kokoonnuttiin etupäässä jäsenten kodeissa. Ahjärveläisten mielissä eli kuitenkin ajatus omasta tontista ja talosta.

3.7.1949 perustettiin uusi yhdistys, Kivennavan-Ahjärveläisten Karjalaisten Kannatusyhdistys r.y. Vuoden kuluttua V.P.K. lakkautettiin ja sen varat siirrettiin uudelle yhdistykselle. Talon rakentaminen talkoilla kerätystä puutavarasta Vesijärven rannasta hankitulle tontille aloitettiin. Talon valmistuttua 1953 alettiin kokoontua omalla talolla. Siellä on vietetty pienimuotoisia juhlia, kuten jäsenten syntymäpäiviä, kokoontumisia ym. Yhdistyksen kokoontumisissa on jo 1960-luvun lopulta lähtien pidetty keskeisenä asiana Ahjärveä koskevan muistitiedon keruuta ja kylän historian tallentamista tuleville sukupolville.

 

Lisää yhdistyksen historiaa sekä valokuvia on tulossa.


 

 


 
 

Runo MUISTOJEN TIELLÄ,  sanoittanut Jalmari Järvinen

Mä Kivennavan kirkon raunioilla

kesällä kerran tuokion sain olla                          

Turistit, jälkeen Leningradin retken,

viipyivät kirkonkylän luona hetken

ja silloin minun askeleeni johti

vaahterakujaa kirkonmaata kohti.

Ei kutsunut  mua  ääni kirkonkellon,

Keskellä myllerretyn tuonenpellon,

nyt uljas herranhuone oli poissa.

Vain iltatuuli itki raunioissa,    

ja kaikkialta katsoi ainoastaan

maa sodan runtelema mua vastaan.

Vaan silmäni kun  hetkeksi mä suljin,

muistoissa kirkon käytävää taas kuljin.           

Mä muistin hetken, jolloin ensi kerran

ehtoollispöytään polvistuin mä Herran.

Ja vaimon kanssa alttarilla siellä

n alkoi elon tiellä.

Näin muistoissani menneisyyttä elin,

nuoruuden kultamailla vaeltelin,

kunnes sen huomasin taas hetken mennen;                            

ei mikään enään ollut niin kuin ennen.

Ja rinnassani tuska, murhe musta,

rukoilin lohdutonta rukousta.

”Oi  Jumalani miksi en mä saata                      

unohtaa tätä onnetonta maata?

Tää miksi vieläkin on kallis mulle,

lähtemään täältä kauas tuomitulle?”

Ja kyynel vieri poskeani pitkin.

Mä vanha mies kuin pikkulapsi itkin.

Vaan silloin sanan kuulin tuulen teitä:

”Sä miksi itket kaipuun kyyneleitä.

Sä etkö tiedä, ettei onni mainen

lie paikasta ja maasta riippuvainen,

vaan onni löytää voidaan aina siletä,

miss´ viha väistyy rakkauden tieltä?”

Kun murheen painaman mä nostin pääni      

niin vielä rikkoi hiljaisuuden ääni:                      

”Se totuus lienee sulta unohdettu,

et  onni suurin on onni kadotettu,

ja siksi aarteena sun muistojesi                         

on mennyt Karjala ja nuoruutesi”

Mä mietteissäni seisoin hetken verran,

Ylitse Kivennavan katsoin vielä kerran

Kummulle vaipuneelle unhon uneen

mä nostin ristin maahan kallistuneen;

ja varoen, kuin ois se ollut kultaa

talletin murun Kivennavan multaa

Kun länteen jälleen lähdin toisten myötä,

kuiskasin: Kivannapa, hyvää yötä.

 

     
     
     
     
     
     
     

Copyright © 2009 Kivennavan-Ahjärveläisten Karjalaisten kannatusyhdistys ry · Web design: Mainostoimisto TDM Oy